Strateginen yhteistyö, liittoumat ja fuusiot rakenteellisen kehittämisen välineinä

Suomalaisen korkeakoulujärjestelmän yhdeksi keskeiseksi uudistamisen välineeksi on noussut korkeakoulujen välisen yhteistyön tiivistäminen. Mutta mihin tämä yhteistyö lopulta johtaa? Duaalimallille löytyy niin puolustajia kuin vastustajia, ja korkeakoulujärjestelmän uudistamisesta käytävä keskustelu jatkuu vilkkaana.

Kirjoittaja: Marjo-Riitta Järvinen

Korkeakouluverkoston rakenteellinen kehittäminen 2000-luvulla

2000-luvulle tultaessa oppilaitosverkoston laajuus ja koulutusvolyymi ovat edelleen keskustelun kohteena. Kansainvälisesti vertailtuna suomalainen korkeakouluverkko on tiheä, eikä opetusministeriön 10 vuotta sitten tehdyn arvion mukaan Suomen väestöpohja ja resurssit riitä korkeakouluverkon ylläpitämiseen ja kehittämiseen kansainväliselle tasolle (OPM 2006, 12). Viimeisen reilun 10 vuoden aikana korkeakoulujen välisen yhteistyön tiivistäminen ja uusien yhteistyömuotojen etsiminen on noussut keskeiseksi suomalaisen korkeakoulutuksen uudistamisen keinoksi.

Oppilaitosten yhdistämiset eivät enää koske vain ammatillista koulutusta tai ammattikorkeakouluja kuten aiempina vuosikymmeninä, vaan myös yliopistot ovat olleet yhdistämisten kohteena:
– Kuopion ja Joensuun yliopiston yhdistyminen,
– Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhdistyminen
– Taideteollisen korkeakoulun, Helsingin kauppakorkeakoulun ja Teknillisen korkeakoulun yhdistyminen
– Sibelius-Akatemian, Kuvataideakatemian ja Teatterikorkeakoulun yhdistyminen

Yhdistymisten sijaan on myös rakennettu liittoumia. Esimerkkejä suomalaisista ammattikorkeakoulujen välisistä liittoumaratkaisuista ovat FUAS-liittouma (HAMK, LAMK ja Laurea) sekä Turun ja Satakunnan ammattikorkeakoulujen CoastAL -liittouma. Uusin strateginen liittouma on muodostunut pääkaupunkiseudulle kolmen ammattikorkeakoulun, Metropolian, Haaga-Helian ja Laurean välille.

Samaan aikaan duaalimallista käyty keskustelu jatkuu. Vuonna 2006 opetusministeriön julkaisemassa rakenteellisen kehittämisen periaatteita käsittelevässä raportissa todetaan, että ”korkeakoululaitosta kehitetään yliopistoista, ammattikorkeakouluista ja niiden välisistä yhteistyösopimuksiin perustuvista uusista yhteenliittymistä muodostuvana kokonaisuutena” (OPM 2006, 14). Huolimatta korkeakoulusektorirajan ylittävästä uudesta yhteistyömuodosta (yhteenliittymät) korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen keskeisenä lähtökohtana raportissa pidetään edelleen duaalimallia.

Vajaa 10 vuotta myöhemmin Helsingin Sanomien kesäkuun artikkelissa tiedusteltiin yliopistojen rehtoreiden mielipiteitä suomalaisesta korkeakoulumallista: osa piti tiukasti kiinni duaalimallista, joidenkin mielestä kahden pilarin malli oli aikansa elänyt (Liiten 2014). Sivistysvaliokunnan vuoden 2014 mietinnössä todetaan, että korkeakoululaitos muodostuu jatkossakin toisiaan täydentävistä yliopistoista ja ammattikorkeakouluista (SiVM 10/2014p). Samana vuonna ilmestyneessä OKM:n tulevaisuuskatsauksessa (2014, 14) nostetaan yhtenä vaihtoehtona esille kahden sektorin järjestelmästä luopuminen resurssien käytön tehostamiseksi.

Ja keskustelu jatkuu. Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen korosti Korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon tapaamisessa Turussa joulukuussa 2016 duaalimallin merkitystä. Duaalimalli tuottaa erilaisia tutkintoja, jotka työelämä tunnistaa. Ministerin mukaan erilaisuus ei kuitenkaan voi olla esteenä mielekkäälle yhteistyölle, jos sillä saadaan aikaan parempaa tekemistä, laatua ja enemmän resursseja. Samalla ministeri korosti, että eri alueille voi syntyä erilaisia ratkaisuja. (Grahn-Laasonen 2016.)

Korkeakoulujen välinen yhteistyö

Suomessa koulutusorganisaatioiden välistä yhteistyötä ei ole paljon tutkittu. 2000-luvulla Tirronen (2006) tarkasteli konsortiota, federaatiota ja yhdistymistä erityisesti yliopistojen yhteistyömuotoina. Konsortioissa kyse on yleensä sopimuksenvaraisesta, löyhästä yhteistyöstä, josta esimerkkinä on virtuaaliyliopisto- tai vaikkapa virtuaaliammattikorkeakoulu -verkosto. Tyypillisesti kyse on palveluorganisaatioista, joissa voimavaroja yhdistämällä pyritään saavuttamaan sisällöllistä ja taloudellista etua. Tirrosen mukaan konsortiot voivat olla toisiaan lähellä olevien korkeakoulujen välisiä monialaisia tai useita korkeakouluja yhteen nivovia erikoistuneita konsortioita (Tirronen 2006,16). Konsortiot perustuvat jäsenorganisaatioiden vapaaehtoisuuteen, ja konsortioiden on arvioitu olevan yhteistyön organisaatiomuotona herkkiä epäonnistumisille. Konsortio voi myös olla välivaihe kohti tiiviimpää yhteistyötä.

Federaatio viittaa yhteenliittymiin, jossa korkeakoulut perustavat yhteisen organisaation, jonka vastuulla on sopimuksenvaraisesti tiettyjä tehtäviä (esim. strategiset linjaukset, resurssipolitiikka). Yhteenliittyvät korkeakoulut kuitenkin säilyttävät hyvin pitkälti itsenäisyytensä, autonomisen ja juridisen asemansa. Federaatiossa on yleensä kaksi toisiinsa limittyvää organisaatio- ja hallintorakennetta: toinen federaation ja toinen korkeakoulun oma. Todellisuudessa korkeakoulujen autonomia on suhteellista, sillä hallinnollisella katto-organisaatiolla on määräys- ja toimivaltaa eri alueilla. (Tirronen 2006, 27-29.) Federaatio on yhteistyömuotona lähellä fuusiota. Yliopistosektorilla federaatiotyyppiset hankkeet ovat saattaneet edeltää varsinaista yhdistymistä (esim. Turun yliopiston ja Turun kauppakorkeakoulun yhteistyöhanke).

Yhdistymisen Tirronen (2006, 38-40) jakaa kolmeen eri muotoon: yhteensulauttamiseen, synergistiseen yhdistymiseen ja konsolidaatioon. Yhteensulautumisella tarkoitetaan Tirrosen tarkastelussa ns. valtausta, jossa pieni ja yleensä erikoistunut korkeakoulu fuusioituu suureen ja laaja-alaiseen korkeakouluun. Synerginen yhdistyminen puolestaan tarkoittaa sitä, että korkeakoulu A yhdistyy osaksi korkeakoulu B:tä, vaikkapa omaksi tiedekunnaksi. Konsolidaatiossa yhdistymisen seurauksena syntyy kokonaan uusi organisaatio, jonka rakenteet ja hallinto- ja johtamisjärjestelmät luodaan kokonaan uusiksi (vrt. englanninkielinen termi merger).

David James on tutkinut CAM-projektissa erilaisia yhdistymisen muotoja korkeakoulutuksen kentällä Englannissa. Tämän CAM-projektin (collaboration – alliance – merger) käynnistäminen johtui siitä, että useat oppilaitokset olivat osoittaneet kiinnostusta yhteistyön tiivistämiseen ja yhdistymiseen. Jamesin mukaan oppilaitosten kiinnostusta selittävät poikkeuksellisen suuret muutokset korkeakoulutuksen kentällä (mm. globalisoituminen, kilpailun kiristyminen, taloudelliset paineet, kansainvälistyminen, teknologian synnyttämät haasteet ja mahdollisuudet). Oppilaitokset uskovat, että erilaiset yhteistyömuodot helpottavat muutoksiin sopeutumista. CAM-projektissa haluttiin ensisijaisesti selvittää, mikä toimii ja mikä ei toimi erilaisissa yhteistyömuodoissa. Tutkimukseen valittiin yhdeksän erilaista yhdistymis- tai yhteistyötapausta korkeakoulutuksen kentältä. (HEFCE 2012.)

Organisaatioiden perustelut liittoumille ja yhdistymisille voidaan Jamesin mukaan (HEFCE 2012) jakaa proaktiivisiin ja reaktiivisiin perusteluihin. Proaktiivisia perusteluja 2010-luvulla ovat synergiaedut, suuremman koon tuomat edut (koulutuksen ja tutkimuksen vahvistuminen), suorituskyvyn ja asiantuntijuuden vahvistaminen, markkina-aseman vahvistaminen ja taloudellisen aseman parantaminen. Eli toimintaedellytysten turvaaminen ja kilpailuaseman säilyttäminen jatkossakin. Reaktiivisina syinä nostetaan esille ulkoisiin tekijöihin reagointi (esim. harjoitettu koulutuspolitiikka). Lisäksi halutaan estää kilpailijoita pääsemästä hallitsevaan asemaan markkinoilla.

Korkeakoulupoliittisilla ratkaisuilla ja ohjausmenettelyillä kannustetaan tai pakotetaan yhteistyöhön. Suomessa esimerkiksi tuloksellisuuspohjaiseen rahoitusmalliin siirtymisellä on ollut vahva yhteistyöhön ja uudistumiseen ohjaava vaikutus. Selviytyäkseen kiristyvässä kilpailussa korkeakoulujen on haettava uudenlaisia toimintamalleja. Paineet tehokkuuden parantamiseen ja keskinäisessä kilpailussa pärjäämiseen ovat kovat. Toisaalta löyhä yhteistyömalli voi estää hyvien käytäntöjen levittämisen – samoista rahoista kilpailevalle liittoumakumppanille ei välttämättä haluta paljastaa omia parhaita käytäntöjä. (Järvinen 2014, 41.)

Lopuksi

2010-luvulla yhdistämiset ja muut yhteistyömuodot ovat jälleen vahvasti nousseet esille oppilaitosverkoston rakentamisen välineenä – nyt kohteena on koko korkeakoulusektori. Noin 40 korkeakoulusta koostuvaa verkostoa pidetään Suomen mittasuhteissa liian hajanaisena ja epätaloudellisena. Erilaisten yhteistyömallien kehittämistyö on vauhdissa, ja proaktiivisesti rakennetaan uudenlaisia yhteistyömuotoja tiede- ja ammattikorkeakoulujen välille. Näyttäisi siltä, että jopa kilpaillaan erilaisista ratkaisuista. Tampereella käynnistynyt T3 on vakuuttava esimerkki siitä, miten toimintaympäristön muutos pakottaa muutkin reagoimaan (”action-reaction”). Kuka uskaltaa jäädä odottamaan – varsinkaan kun maassa ei tunnu olevan selkeää korkeakoulupoliittista visiota ja siihen liittyvää ohjausta?

Lähteet:

Grahn-Laasonen, S. 2016. Puhe Korkeakoulujen ja tiedelaitosten johdon tapaamisessa 9.12.2016, Turku.

HEFCE 21/2012. Higher Education Funding Council. 2012. Collaborations, alliances and mergers in higher education. Lessons learned and guidance for institutions.

Järvinen, M-R. 2014. Oppilaitosten yhdistäminen suomalaisessa koulutuspolitiikassa 1940-luvulta 2010-luvulle: yksittäisten ammatillisten koulujen ongelmien ratkaisuista koko korkeakoulukentän rakenteellisen kehittämisen välineeksi. Ammattikasvatuksen aikakauskirja vol. 16, 4/2014, 28-43.

Liiten, M. 2014. Yhtenäisiin korkeakouluihin! Helsingin Sanomat 23.6.2014.

OPM 2006. Korkeakoulujen rakenteellisen kehittämisen periaatteet. Keskustelumuistio 8.3.2006. Opetusministeriön monisteita 2006:2. Helsinki: Opetusministeriö.

OKM 2014. Osaamisella ja luovuudella hyvinvointia. Opetus- ja kulttuuriministeriön tulevaisuuskatsaus 2014. Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisuja 2014:18. Helsinki: OKM.

SiVM 10/2014 vp. Sivistysvaliokunnan mietintö. Hallituksen esitys eduskunnalle ammattikorkeakoululaiksi ja laiksi yliopistolain 49 §:n muuttamisesta. SiVM 10/2014 vp – HE 26/2014 vp.

Tirronen, J. 2006. Korkeakoulujen välisen yhteistyön muodot – konsortio, federaatio ja yhdistyminen. Kuopion yliopiston julkaisuja F. Yliopistotiedot 40. Kuopio.

Kirjoittaja: Marjo-Riitta Järvinen, vararehtori, Lahden ammattikorkeakoulu

LAHTI 29.12.2016

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *